Aihearkisto: Kokemuksia kauppareissulta

Osta yksi, maksa kaksi!

Jälleen alennusmyyntien loppupuolella näkyi tarjouksia, joissa toisteltiin hokemaa: OSTA KOLME. MAKSA KAKSI.

Erityisesti T-paitoja ja sortseja myytiin tällä lauseperilla. Laatu oli selkeästi laskenut, mutta tarjousplakaattien fonttikoko kasvanut. Lisäksi vaaterekeillä roikkuvat tuotteet olivat keskenään melkolailla samanlaisia. Miksi ostaa moista?

Minulle tulee tunne, että kauppias nakittaa minut viemään hänen ylijäämävarastonsa kierrätykseen. Asiakkaan näkökulmasta olisi reilumpaa, että yksittäisille tuotteille annettaisiin tarjousprosentit  tai -hinnat. Eikö?

Eikä tuo nipputarjouksen mukainen 33,33… prosentin alennuskaan niin kummoinen ole.

Nipputarjoukset tuovat mieleeni ensiaikojen markkinoiden helppoheikit, jotka lappoivat läjään vähän sitä sun tätä siinä samalla huudelleen mukavia ja pikkutuhmia. Ison tuoteläjän loppuhinta oli näennäisesti edullinen, mutta sillä saadut kamat viittä vaille jätettä. Samoin taitaa olla myös nykyisten nipputarjousten kanssa.

Tarvitsen yhden hyvän!

Huono maku yhdistettynä paljoon rahaan on ympäristökatastrofi, totesi Aalto-yliopistossa vaatesuunnittelua opettava Matti Seppänen viime viikolla Hesarissa. Enpä sitten tiedä viittasiko hän vähän kieli poskessa visuaaliseen saasteeseen vaiko oikeasti jätteiden kertymiseen – ehkä molempiin.

Seppästä varmaan ilahduttaisi se, että me kuluttajat ostaisimme silloin tällöin hyviä tuotteita eikä määrättömän paljon huonolaatuista kamaa.

Niinhän se on, että kerrallaan tarvitsen yhden kunnollisen paidan. Yh-den! Se on ihan eri asia kuin monta heikkolaatuista. Kun kerran tarvitsen yhden paidan, nipputarjouksessa maksan turhasta.

Kohta varmaan jämävarastoon jääneitä sukkiakin myydään tyyliin: Ota kolme. Maksa kaksi. – Toisaalta kyllä sukkakaupan happy our olisi parempi ajatus. Silloinhan toisen sukan saisi kaupan päälle!

Pekka Keskiaho

Haloo – haluan olla uskollinen – kiinnostaako ketään?

Haluan olla uskollinen, mutta päivä päivältä se on vaikeampaa! Maailma tuntuu muuttuvan..

Uskollinen minä

Arvostan kovasti ostamisessa vanhanaikaisia asioita. Tilanteita, joissa tunnen asiakkaana myyjästä huokuvan aitoa iloa siitä, että olen jälleen saapunut heille ostokset mielessäni. Sisimmässäni toivon kuulevani: ”Moikka – kiva nähdä! Mitä aattelit – miten voin auttaa?”

Ravintolassa riittäisi, että tarjoilijalla olisi hieman tilannetajua ”Hei, onko ollut kiva päivä?” kun kerran näkee, että olen ihan lomalla. Ehkäpä myös yritystä palvella asiakkaitaan pikkuisen yksilöllisemmin: ”Mitä pidit suosittelemastani ruoasta? Entä jälkkäri – maistatko uutuuttamme x? Siihen sopisi kivasti juomaksi xx.” Tuollaisilla saisi sieluani hiveltyä jos haluaisi. Niin vähään tyytyväinen :)!

Ostin äskettäin lenkkarit kun vanhat olivat….todellakin vanhat. Vakiokaupastani mielenmaailmaani ymmärtävän myyjän opastuksella hankin jalkateriäni ihanasti hivelevät syksyn uutuudet, vaikka juoksenteluverkostossani neuvoivat ostamaan netistä. ”Hassu – miksi et vain sovita kaupassa ja osta netistä? Säästäisit!”, he kyselivät. Minä vakuuttelin itselleni, että pihistän mieluummin jossakin muussa. Haluan ostaa juuri tästä liikkeestä kun aina on palveltu hyvin! Kotimatkalla mutisin, että kaltaisteni ansiosta minun vakimyyjäni saa toivottavasti jatkossakin pitää työpaikkansa. Eipä hänen tarvitsisi ikinä siirtyä jonnekin ylikansallisen verkkokaupan pakkaamoon, jossa kuulemma vessatauotkin on rajoitettu minimiin! Puistattavaa!!

Vai hankala änkyrä?

Uskollisuuden kääntöpuolelta löytyy sitten herkkähipiäisyys. Häivyn vähin äänin jos en saa palvelua. En nosta äläkkää, mutta en myöskään palaa jos vaihtoehtoja löytyy. Jätän mieluusti ostamatta jos myyjä tyrkyttää tai käyttäytyy ylimielisesti. Vaihdan vakiruokakauppaa jos ostokseni toistuvasti rullataan liukuhihnan säälimättömään kitaan ja juuri ostamani ihanan pehmeä rieska jauhaantuu mössöksi.

Kyllä – olen hidas pakkaaja, mutta on niin paljon ostettavaa (=ruoka maistuu ja kokaillaankin). Niin kyllä – arvelen minäkin, että yhden asiakkaan läpimenoaika on varmaan kellotettu eikä saa kysellä kuulumisia saatikka auttaa pakkaamisessa (vaikka ei olisikaan ruuhkaa), mutta olisiko palvelustrategiaa sittenkin mietittävä tarkemmin?! Kuka on tärkeä? Mitä varten ollaan olemassa?

Ulos kyltti pien

Auta minua päättämään!

Okei – olen ehkä jo siinä iässä tai kenties on se aika kuukaudesta? Vaiko liian vaativa? Änkyrä? Hiveli mukavasti silti kun äskettäin jouduin yht’äkkiä rahapulaan. Fifi-koiramme jouduttiin äkillisesti leikkaamaan – leikkauslasku niin iso, että jouduin lähes itsekin operaatioon! Lomalta verkkopalvelussa lähettämääni avunhuutoon vastasi työkaverini ja asiakkaidemme varainhoitaja Joni. Ei tehnyt numeroa, vaikka jouduin lunastamaan sijoitusvakuutuksestani rahaa. Sen ideana ei ole akuutti rahan tarve vaan jotakin mukavaa, johon haluan olevan varaa kenties kolmen, viiden vuoden kuluttua. Älä yritä 😉 – en kerro vielä, mutta satanen kuussa kumminkin mennyt jo hyvän aikaa.

Kun Jonilla tilannetaju ja pelisilmä ovat kohdillaan niin keissi jatkui: ”Ai sulla ei ole nyt mitään rahastoa sijoitusvakuutuksen rinnalla – saisit rahaa nopeammin käyttöösi?” ”No ei ole kun en osaa päättää, mikä olisi mulle sopiva”, sopersin samalla häveten, minkälaisen kuvan annan itsestäni – pankissa töissä eikä osaa valita edes itselleen mitään. ”Mites tää OP-Puhdas Vesi? Katsotaanko ja pistetään menemään sekin automaattisesti tililtä? Sopisi varmaan aika kivasti yhteen sun arvomaailmasi kanssa”, ehdotti Joni. No niin sopisi – miksi en itse tajunnut!. ”Juu – katsotaan ja pistetään”, kuulin tämän edelleen uskollisena pysyvän huokaavan.

Jänniä juttuja nuo ostopäätökset! Joskus niin yksinkertaisia ja joskus tulee vain huonoa oloa. Olen pähkäillyt siten, että rahaa on rajallinen määrä ja se on käytettävä niin, että jää hyvä fiilis. Myyjän ei tarvitse olla supermies tai ihmenainen – ihan tavallinen ihminen riittää hyvin!  Sellainen, joka kuuntelee tarpeitani, ymmärtää ja auttaa aidosti kohti ratkaisuja. Saa myös kehua ja kiittää ” Kiitos sulle ja nähdäänhän taas!”, mutta ei oo pakko. Vai onko?

Päivi Eloniemi

Mitä noloa on alennustarroissa?

Neonväriset alennustarrat pakkausten kyljissä herättävät metsästäjä-keräilijänvaistoni. Kun näen ruokahyllyssä neonkeltaista, tiedän helposti nappaavani hyvän saaliin.

Useimmin löytöjä tekee kylmäkaapeista ja -tiskeistä. Alennetut jugurtit ja erilaiset rahkat tuovat minulle riemun. Lisäksi naapurissa olevasta lähimarketista olen löytänyt neontarroilla merkittyjä isoja lihapaloja. Ne palauttavat minut hetkeksi euforiaan, jonka esi-isäni kokivat kaataessaan suurriistaa.

Kummia tunteita

Ostan usein monta pakkausta viittä vaille vanhaa jugurttia, rasian melko ikääntynyttä sienisalaattia ja pari hyllyssä pitkään notkunutta kolmioleipää – juuri niistä kirjoitinkin aiemmassa jutussani.

Jotain noloa viimeistä myyntipäivää lähestyvässä ruoassa kuitenkin on. Olen saanut itseni kiinni siitä, että laitan ostoskoriini alennustarraläjän peitoksi jonkin premiumtason tuotteen!

Kysymys ei ainakaan ole tiedosta. Tiedän kyllä, että kylmäketjut ovat kesälläkin kunnossa ja tiukat normit typistävät elintarvikkeiden myyntiaikoja. Samoin suomalaisten ruokakauppojen kilpailu kyllä pitää huolen, että huonolaatuisia tuotteita ei myydä. Kaupat eivät voi ottaa maineriskejä.

Sekin on tiedossa, että jopa kolmannes maailmassa tuotetusta ruoasta päätyy jätteeksi. Asian on raportoinut mm. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö. Kun kerran näin on, ruokakorissani hehkuvien neonkeltaisten alennustarrojen pitäisi vaikuttaa käyttäytymiseeni ihan päinvastoin: Sen sijaan, että piilottelen tarroja, minun pitäisi elvistellä vastuullisuudellani ja löydöilläni!

Niin se taitaa olla, että ruoka on samaa isoa viestiä kuin vaatteet, auto, lomamatkan kohde ja kodin sisustus. Kuluttaminen on kai oman identiteetin viestimistä ja pönkittämistä. Ostan siis ruokaa, jota minunlaiseni pitäisi omasta mielestäni ostaa. Tämä se vasta noloa on, kun tarkemmin ajattelee!

Seuraava ruokatrendi?

1970-luvulla oli kuulemma hienoa syödä hedelmäsalaattia ja 1980-luvulla katkarapucocktailia. Sitten tulivat kevytruoat, mozzarellat, tonnikalapihvit ja sormisuolat sun muut. Nyt on erityisen hienoa tehdä ruokaa isoäidin tai mieluummin hänen äitinsä reseptillä käyttäen rauhalliseen ruoanlaittoon paljon aikaa sekä lähellä tuotettuja aitoja raaka-aineita.

Mitäpä, jos seuraava iso ruokatrendi olisikin lähes hiilijalanjäljetön dyykkausruoka? Sitten jokaisen ruokakorissa loistaisi neonvärit.

Pekka Keskiaho

Sijoituspäätöksiä ruokakaupassa

Ylen taannoisen tutkimuksen mukaan Lidlissä olisi halvinta. En silti juuri koskaan käy siellä. Saatan poiketa korkeintaan pahassa kaukokaipuussa, sillä siellä käynti saksalaisine tuotteineen tuo ripauksen ulkomaanmatkan tunnelmaa.

Sen sijaan teen ruokaostokseni yleensä S-Marketissa tai Prismassa, vaikka kumpaakaan ei löydy lähikulmilta. Maitoa ja muuta arkista tulee haettua lähi-Alepasta. S-Markettiin minut ajaa ekovaipat. Päätimme panostaa niihin sen jälkeen, kun olimme katsoneet dokumentin, jonka mukaan yhden kertakäyttövaipan maatumiseen menee 300-500 vuotta. Kestovaipat olisivat vielä parempi vaihtoehto, mutta siihen ei minusta ollut.

Siksipä kauppojen omista merkeistä Rainbow on tullut tutuimmaksi. Suklaakeksit on vakiovalinta. Ostan myös usein hedelmiä ja vihanneksia, jotka on merkitty Rainbowksi, vaikka hieman ihmetyttääkin että niilläkin on merkki.

Ja usein valintaan vaikuttaa hinta, vaikka en haluaisi, että se on ratkaisevin tekijä. Vaikka kuinka ajatuksen tasolla kannatan luomua ja lähiruokaa, tuntuu yli 100 euron viikkosumma ruokaostoksista sen verran isolta, että kyllä sitä yrittää saada pienemmäksi, jos vain mahdollista. Vaikka Rainbow-tuotteista löytyykin myös suomalaista, pärjäsi Pirkka Ylen testissä paremmin siitä näkökulmasta.

Pivon mukaan käytin toukokuussa noin 480 euroa päivittäistavarakaupoissa. Siinä on kolmen hengen kuukauden ostokset. Keskiarvo on noin 17 euroa/päivässä.

Itse huomaan siis panostavani lapsen peppuun ja vaipparoskien maatuvuuteen ja tinkiväni muusta. Sijoituspäätös sekin on, mutta näin kesän kynnyksellä on hyvä hetki koittaa lisätä panostusta ruuan suuntaan, kun tarjolla on tuoretta suomalaista. Katsotaan mihin suuntaan kulutus muuttuu, jos otan tavoitteeksi ostaa kasvikset ja hedelmät torilta kesäkuun ajan. Uskon, että merkittömyys on hyvä merkki, vaikka halvemmaksi se tuskin tulee.

Mihin asioihin sinä olet valmis panostamaan päivittäisissä ostoksissa?

Pidän, palautan, pidän, palautan…

Uusi kevättakki, kesämekko ja laukku. Kumpparit, t-paita ja ulkoiluhousut lapselle. Siinä vain muutamia viime aikoina verkosta ostamiani asioita. Elän aikakautta, jolloin ehdin hyvin harvoin kaupungille vaatekauppoja kiertelemään. Saatikka, että ehtisin rauhassa jotain oikein sovittaakin. Ruuhkavuosien lieveilmiöitä, luulisin.

Vaateostosten tarve sinänsä ei ole kadonnut mihinkään, ja olosuhteiden (lue: pienet lapset) myötävaikutuksesta olen kehittynyt ihan kohtalaiseksi verkkoshoppailun taitajaksi. Mikäs oikeastaan sen mukavampaa kuin istahtaa illalla tabletin kanssa sohvalle ja selata kevätuutuuksia kaikessa rauhassa.

Enkä ole muuten ainoa: 75 % suomalaisista tekee ostoksia verkkokaupoissa. Kuluttajista 63 % etsii verkosta tietoa ennen ostopäätöstä ja 80 % käyttää älypuhelintaan myymälässä. (Lähde: Chydenius 1/2014)

Verkkoshoppailukaan ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista, joskus prosessina kaikkine vaiheineen jopa työlästä. Puhelin piippaa saapuneen paketin merkiksi käytännössä viikoittain. Aina ei ostos miellytä ja silloin tavaravirta kulkeutuu myös minulta verkkokauppoihin palautuksena. Käy melkeinpä sivutoimisesta työstä asioida Postissa ja Matkahuollossa erilaisia nyssäköitä suuntaan jos toiseenkin kiikuttaen. Tämä tilaus-palautusrumba ei liene helppoa tai halpaa verkkokauppiaillekaan – esimerkiksi vaatejätti Zalandon tuotteista jopa puolet palautetaan (lähde: Chydenius 1/2014). Nähtäväksi jääkin, lisääntyykö palautusten maksullisuus uuden käytännön myötä.

Keräsin tähän kokemuksiani verkkoshoppailun hyvistä ja huonoista puolista. Kuulostaako tutulta?

Hyvät puolet

  • Nopea pääsy laajoihin valikoimiin.
  • Kauppa on aina auki.
  • Tuotteisiin voi tutustua rauhassa kotona, mikäli omaa sovituskoppifobian.
  • Tilaaminen, maksaminen ja palauttaminen on useimmiten helppoa ja nopeaa.
  • Verkkoshoppailu ja -maksaminen on turvallista, mikäli pitää mielessä tietyt perusperiaatteet.

Huonot puolet

  • Ei mahdollisuutta hypistellä tai sovittaa.
  • Kotona ostos saattaa näyttää joltain ihan muulta, kuin minkä käsityksen tuotekuvista sai. Viimeistään siinä vaiheessa, kun vaatteen vetää päälle.
  • Vaatekoot voivat olla yllätyksellisiä.
  • Myyjä tai shoppailukaveri ei tule kehumaan kuinka hyvältä näytätkään! Verkossa ostaminen ei siis ole erityisen sosiaalinen tapahtuma (ellei sitten tietysti jaa sosiaalisessa mediassa jokaista ostostaan).
  • Mahdollisuus hukkua kaikkeen tarjontaan: vaihtoehtojen moninaisuus pistää pään pyörälle ja unohtamaan alkuperäisen tarpeen.
  • Joskus ei vaan ehdi palauttaa ihan OK –ostostaan, joka jää sitten kaapin perukoille pyörimään

 

Missä sinä mieluiten shoppailet, kivijalkakaupoissa vai verkossa? Entä mitä kaikkea jo ostat verkosta?

Laura Aaltonen

Jonoon järjesty!

Check in tehty mobiilisti hyvissä ajoin, boarding pass puhelimessa. Eikun laukkua baggage dropiin, jossa onkin enemmän jonoa kuin perinteisillä tiskeillä. Asetutaan siis hienosti labyrintiksi liinoilla aidatun jonon päähän. Eiköhän sieltä jo ensimmäinen myöhästelijä hivuttaudu sivusta suoraan tiskille käärmejonon ohi. Naamalla ystävällisen hämmentynyt ilme, ei katsettakaan jonoon.

Onneksi tiskillä palveleva lentoyhtiön työntekijä huomauttaa siirtymään jonon jatkeeksi. Ohittelija muka hämmästyy, ei ole huomaavinaankaan muita odottelijoita ja menee vähin äänin jonon perään. Nice try. Jonotus- tai oikeastaan järjestyspoliisin luonteeni herää silti ja ärsytys nousee. En voi ymmärtää ihmisiä, jotka pyrkivät selkeän jonon ohi tilanteessa kuin tilanteessa. Kaikilla on oma vuoronsa, kukaan ei ole arvokkaampi asiakas kuin toinen (paitsi ne platinummaximum –linjalaiset). Eihän se yhteiskunta nyt sillä lailla pyöri, että täällä vain ohiteltaisiin.

Pääsen viimein kalkkiviivoille, olen vuorossa seuraavana. Mutta mitä. Siistiin pukuun pukeutunut nuorimies astuu sivusta rinnalleni vuoroa odottamaan. Törkeää! Huomautan hänelle ainakin omasta mielestäni ystävälliseen, mutta tiukkaan sävyyn, että jonon päähän please. Hän väläyttää lempeän hymyn ja näyttää lentoyhtiön kylttiä rinnuksissaan. I’m staff, hän toteaa. Aha, vai niin. Menin sanattomaksi ja puna levisi naamalleni. Ehdin jo odottaa, että pääsen argumentoimaan jonotuksen säännöistä herran kanssa, mutta ei. Olin ihan hiljaa ja odotin kiltisti vuoroani.

Asiakas on kuningas, mutta lentokentillä vielä henkilökunta. Onko jonottamisen ja järjestyksen vaade tarkoitettu vain taviksille?

Martina